Kävelen valkohiekkaisella rannalla laineiden huuhtoessa tasaisen rauhallisesti paljaita varpaitani. Ilta-auringon lempeä lämpö, pieni tuulenvire sekä täydellinen rauha ja hiljaisuus hellivät niin mieltäni kuin kehoani. Tästä olen unelmoinut koko pimeän ja raskaan talven, mahdollisuudesta olla tekemättä ja suorittamatta yhtään mitään, olemisesta ilman vaateita ja velvollisuuksia, täydellisestä kiireettömyydestä, stressittömyydestä ja harmoniasta. Nautin joka solullani ja koko sieluni kyllyydestä…

…kunnes yksi lapsistani kiljaisee lyöneensä jalkansa johonkin terävään, jonka johdosta jalka vuotaa verta, ja lapsi alkaa voida pahoin. Sidon haavan lempipaidallani, kun muutakaan ei tarjolla ole, kampean jo sangen painavan varhaisnuoren reppuselkääni ja kiiruhdan sisätiloihin, joista löytyy juokseva vesi. Kuuntelen jalkansa satuttaneen sekä muiden lasten pettymystä sen johdosta, että avohaavan vuoksi ei voidakaan mennä vesipuistoon, jonka piti olla lasten loman kohokohta. Pyörittelen päätäni, kuinkas tässä taas näin kävi, kunnes alkaa naurattaa. Elämä on tragikoomista, ja tasapainon horjumisen kautta tässä taas vain opettamassa ylläpitämään tyyneyden ja rauhan energiaa. Mitäs jos todellinen tasapaino onkin kaaoksen hallintaa, kykyä suhtautua epätasapainoon rakentavalla ja kehittävällä tavalla, tilaisuus oppia navigoimaan draamoista ulos ja niiden läpi yhä rauhallisemmin ja vakaammin?

Entä, jos alussa kuvatun kaltainen täydellinen harmonia jatkuisi pitkään… Eikö se kävisi lopun viimein yksitoikkoiseksi? Eikö mieli alkaisi kehittää vastoinkäymisiä sielläkin, missä niitä ei ole vain haastaakseen itseään ja saadakseen ratkaista ongelmia?

Hyödyllinen stressi – haitallinen stressi

Elämä ei tule koskaan olemaan ongelmatonta. Sen kuuluukin aika ajoin haastaa oman kehityksemme tähden. Muutoin olisimme syntyneet valmiina, niin kuin monet eläinlapset, jotka osaavat välittömästi synnyttyään kävellä, syödä, kommunikoida, toimia vaistojensa varassa ja selviytyä elämässä. Toisin on ihmislapsella, joka ylittää jo ensimmäisen vuotensa aikana haasteen toisensa jälkeen opetellessaan hengittämään, nielemään, liikkumaan, istumaan, nousemaan pystyyn, kävelemään, juoksemaan sekä kommunikoimaan. Ihminen on syntynyt kehittyäkseen.

Ihmisalun avuttomuuteen kytkeytyy myös yksi valtavan suuri etu. Aivojen rakenteen keskeneräisyydestä seuraa ihmiselle ylivertainen sopeutumiskyky erilaisiin olosuhteisiin. Kun aivot eivät ole valmiit, niille jää tilaa muokkautua juuri siihen ympäristöön, mihin lapsi syntyy. Aivot muovautuvat vastaamaan elämän asettamia vaatimuksia, omaksuvat uskomuksia ja taitoja, oppivat itsesäätelyn, tunteiden prosessoimisen ja muiden huomioonottamisen taidon, joiden turvin siirtyminen itsenäisen aikuisen elämään onnistuu. Kaiken kaikkiaan ihmislapselta menee noin 25 vuotta, ennen kuin aivot ovat biologisesti valmiit. 

Jokainen kohtaa ongelmia, haasteita, vaikeita tunteita ja tilanteita – eli kaikkea sitä, mikä elämään kuuluu. Elämä haluaa antaa vaihtoehtoja, jotta sielulla on mahdollisuus valita sekä oppia valinnastaan. Se haluaa näyttää molemmat ääripäät antaakseen kokemuksen vastakkaisuuksista sekä toisaalta kahden puoliskon tasapainosta. Kumpikaan äärilaita ei johda tasapainoon. Tasapaino löytyy jostain puolivälistä. Ei ainaisesta autuudesta tai loputtomasta kurjuudesta.

Pyrkimys tasapainoon on kirjoitettu jo ihmisen biologiaan. Terveenä pysyminen edellyttää sopivassa suhteessa mikrobeille altistumista ja niiltä suojautumista. Kehomme tarvitsee altistumista bakteereille ja viruksille, jotta immuunipuolustuksella riittää töitä ja se pysyy tehtäviensä tasalla ja kehittyy entisestään. Liiallinen hygieenisyys köyhdyttää mikrobiomia, jonka seurauksena nykyihmisellä on usein liian vähän tai liian yksipuolisia mikrobeja. Luonnollisten ärsykkeiden puuttuessa elimistö alkaa kehittää allergioita ja jopa erilaisia autoimmuuniasairauksia ylireagoidessaan, ja solut hyökkäävät omiensa kimppuun, kun eivät osaa enää erottaa vaaratonta taudinaiheuttajaa vaarallisesta. Elimistö tarvitsee siten oikean määrän ärsykkeitä toimiakseen oikein sekä luonnollisen mikrobikuormituksen, vuorovaikutuksessa mikrobiyhteisöjen kanssa.

Aivomme puolestaan vaativat sopivassa suhteessa stressiä ja lepoa. Muistin kannalta tärkeä hippokampus tarvitsee kortisoli- eli stressihormonia omaksuakseen uusia asioita ja painaakseen ne pitkäkestoiseen muistiin. Lievä stressi vauhdittaa merkittävästi oppimista, mutta vahva stressi ja suuri kortisolipitoisuus heikentää oppimiskykyä.

Lihaksemme vaativat taas sopivassa suhteessa jännitystä ja rentoutusta. Lihaksia pitää rasittaa tuntuvasti, jotta ne voimistuvat sekä kehittyvät entisestään. Kuormitus itsessään ei tee suorituskykyä paremmaksi, päinvastoin, sillä se vaurioittaa soluja. Mutta lepo harjoituksen jälkeen korjaa solut, ja palautumisen aikana elimistö vahvistuu.

Stressin säätelykyvyn kehittyminen vaatii sopivassa suhteessa altistumista stressaaville tilanteille ja niiden jälkeen elimistön kykyä purkaa stressihormoni pois. Stressin säätely on ennen kaikkea tunteiden säätelyä, ja se kehittyy varhaisina vuosina vuorovaikutuksessa aikuisen kanssa. Jos vanhemmalla ei ole ollut kykyä sietää lapsen tunteita tai lieventää lapsen stressireaktiota, ja auttaa elimistöä purkamaan kortisolihormonia stressaavan tapahtuman jälkeen, aikuisena alttius stressaantua pienemmästä syystä sekä kyky kestää stressiä voi olla heikentynyt, ja krooninen stressi jää helposti päälle. (Tunnestressin purkukeinoista aikuisena voit lukea lisää artikkelista Vapaudu tunnetaakasta )

Todellista tasapainoa on osata olla sopivassa suhteessa armollinen ja kurinalainen, energinen ja levollinen, antaja ja vastaanottaja (olla lankeamatta uhrautumiseen, vaan antaa antamisen ilosta vastaanottaen samalla itse), kylväjä ja korjaaja.

Tasapainoa on olla kokonainen ja elää sekä toimia kaikista aspekteista käsin – koko sielusta, kehosta, fyysisestä, eteerisestä ja mentaalisesta ulottuvuudesta tasapainottaen tarpeensa kehollisena ihmisenä sielunsa tietoisuusilmaisun kanssa.

Sitä korjaamme, mitä kylvämme

Ihmismieli on kenties maapallon viimeisintä tutkimatonta maaperää. Se sisältää sellaisia rikkauksia ja mahdollisuuksia, joista emme osaa edes unelmoida. Se myös antaa sadoksi mitä tahansa, mitä sinne haluaa kylvää. Olemme sitä, mitä suurimman osan ajasta ajattelemme ja mihin huomion keskitämme.

Tietoisuus jakautuu kolmeen tasoon. Korkeimmalla tasolla on korkeampi itse, yhteys omaan sieluun. Se on kaikkitietävä totuuden taso, johon voimme saada yhteyden hiljentymisen, intuition, meditaation, transsin ja myös unien kautta. Kaikki tieto, mennyt, nykyinen ja tuleva, on sielutietoisuuden ulottuvilla. Kun tekee päätöksiä tällä ykseyden tasolla, tekee ratkaisut korkeimmasta intuitiivisesta viisaudesta ja sydämen tilasta käsin kaikkien osapuolten parhaaksi.

Alimmalla tasolla on alitajunta, jonne ovat tallentuneet kaikki ajatukset, uskomukset, tunteet, halut, muistot, mielikuvat ja kokemukset. Alitajunta suorittaa siihen taltioituneita toimintatapoja automaattisesti ja lakkaamatta sekä täysin itsenäisesti välittämättä, onko se todellisuudessa hyväksemme vai ei, sillä alitajunta toimii aina aiemman kokemuksen määrittelemällä tavalla. Sillä on suuri valta muokata elämää, sillä jokainen alitajuinen uskomus vetää puoleensa samankaltaisia asioita. Jos alitajunnan uskomukset ovat positiivisia, elämä tulvii positiivisia asioita. Sama pätee valitettavasti myös toisinpäin.

Keskimmäisellä tasolla on tietoinen mieli eli päivätajunta. Tietoisen, rationaalisen mielen tulisi ohjata alitajuntaa eikä toisin päin. Monet kuitenkin antavat alitajuntaan syötettyjen negatiivisten uskomusten määritellä suurimman osan ihmisenä olemisestaan, ja kärsivät sen seurauksena psyykkisistä ja fyysisistä ongelmista.  

Tietoisen mielen täytyy olla joka hetki valppaana, jotta se voi hallita mieltä, eikä salli mielen (oman tai kenenkään toisen) hallita sitä ja syöttää mitään haitallista alitajuntaan. 

Kun elämä ei oikein tunnu kulkevan haluttuun suuntaan ja huomaamme löytävämme itsemme yhä uudelleen tilanteista, joissa emme haluaisi olla elämän eri osa-alueilla (esim. ihmissuhteessa tai työssä, mikä ei ravitse sisimpää ja tuota iloa), pohjimmiltaan kyse voi olla uskostamme oikeuteen saavuttaa haluavamme, elää täysipainoista elämää sekä tehdä asioita, joita monet pitävät mahdottomina. Elämä näyttää kokemusten muodossa totuuden siitä, mitä joko alitajuisesti uskomme ansaitsevamme tai, mitä itsellemme sallimme. Se, mitä saamme tai emme saa, mitä elämässä tapahtuu tai ei tapahdu, miten elämän koemme, kaikki peilaa sisäistä maailmaamme. Mieli heijastaa projektorin tavoin ulos kaiken, mitä ajattelemme, ja jatkaa saman tarinan näyttämistä niin kauan, kunnes sallimme itsellemme muutoksen. Se, mitä on sisäpuolellamme, on aina myös ulkopuolellamme.

Kyse on myös kaikesta siitä, mitä sielumme tietää tarvitsevansa kasvaakseen ja kehittyäkseen, laajentaakseen yhä ymmärrystään ja lopulta oivaltaakseen muutoksen tarpeellisuuden itsessään (eikä missään itsensä ulkopuolella olevassa). Vasta silloin on aika päästää täysin irti väärästä identiteetistä ja luopua epäilyistä, peloista ja rajoituksista – luopua kaikesta, mikä ei ole aitoa rakkautta.  

Montako totuudenmukaista ajatusmallia sinulla on? Montako mallia, joihin eivät vaikuta lainkaan pelot, huolet tai jokin negatiivinen ajattelutapa?

(Lisää uskomusjärjestelmästä ja sen synnystä voit lukea artikkelista Sinä olet se opettaja, jota olet odottanut )

Vapaaksi uskomusten kahleista

Ensi askel oivaltamiseen on salliminen. Ymmärtää sallia oman mielen olla sellainen, kuin on, ja sallia kaiken olla sellaista, kuin on, sillä kaikki on tässä hetkessä juuri, niin kuin sen kuuluukin olla palvellakseen sielua ja itsen oivaltamista korkeimmalla ja parhaimmalla mahdollisella tavalla. Samalla on hyvä sallia myös jokaisen toisen olevan juuri sellainen kuin on. Hyväksyä, että toisten totuudet ovat heidän, ja myös se, ettemme välttämättä ole samaa mieltä heidän kanssaan, tai etteivät he ole samaa mieltä meidän kanssamme. Kaikki on totta jollekin, mutta kaikki ei ole totta kaikille, ja niin kuuluukin olla.

Totuus on tarkkailijan silmässä, ja me jokainen tarkkailemme totuuden eri aspektia. Oma totuutemme toimii suodattimena kaikessa, mitä näemme, kuulemme ja koemme. Se totuus, minkä uskomme olevan totta, määrittelee sen, kuka olemme, mitä ansaitsemme ja mikä on arvomme, johon sisältyy itsetunto ja itserakkaus. Mitä jos sallisimme totuuden palvella meitä? Haitallisten ja kahlitsevien uskomusten tiedostaminen ja niistä vapautuminen tekee elämästä tarkoituksenmukaisempaa, armollisempaa sekä mielekkäämpää. Itseoivaltaminen on ennen kaikkea pois oppimista ja sen huomaamista ”mitä minä en ole”, jolloin pääsee oivallukseen, mitä ja kuka oikeasti on. Jokainen meistä on puhdas potentiaali olla mitä tahansa, mitä valitsemme olla.

Meillä on kaikki tarvitsemamme työkalut luodaksemme itsellemme totuuden, joka heijastaa sitä todellisuutta, jota haluamme elää ja jonka tiedämme oikeaksi itsellemme. (Työkaluista ja erilaisista mielen hallinnan metodeista voit lukea artikkelista Vapaudu tunnetaakasta )

Ihmismieli on alati muovautuva, ja juuri neuroplastisuutensa ansiosta mieli ei koskaan lakkaa oppimasta. Aivojen rakenne ja toiminnot muuttuvat, kun ne luopuvat vanhoista tavoista, itse-epäilyksistä, peloista, ahdistuksista ja uskomuksista, ja reagoivat uudenlaiseen toimintaan ja kokemuksiin muodostaen uusia hermostollisia yhteyksiä. Koskaan ei ole liian myöhäistä muutokseen. On täysin mahdollista vapauttaa itsensä kärsimyksen kierteestä, ja oppia hallitsemaan tietoista mieltään sekä samalla ravitsemaan alitajuntaansa niin, että päämäärät, toiveet ja tavoitteet alkavat toteutua. On mahdollista valita, minkälaista elämää haluaa elää. 

Onnen avaimet

Todellisuus on aina ystävällisempi kuin tarinat, joita kerromme itsellemme. Jokainen näennäinen ongelma, joka aiheuttaa kuormittavia tunteita, vihaa, pelkoa, surua, ahdistusta, kiukkua, hyväksynnän ja arvostuksen kaipuuta, on olemassa vain vapautumistamme ja itsemme oivaltamista varten. Jokainen ihminen ja tilanne elämässä on peilikuvamme – oma ajattelumme heijastuneena takaisin itseemme. Ei ole tarpeen odottaa ihmisten tai tilanteiden muuttumista, jotta voi kokea rauhaa ja tasapainoa. Todellinen työ on sisäistä, vain se mahdollistaa muutokset ulkoisessa maailmassamme. Kun näemme haasteiden taakse, väärät käsityksemme päästävät irti meistä. Kun kohtaamme ajatuksemme syvemmällä ymmärryksellä, löydämme sisältämme onnen avaimet.

Kyse on siitä, kuinka oppia suhtautumaan ongelmiin ja vastoinkäymisiin. Niitä voi joko paeta tai nähdä ne mahdollisuutena. Mitä isompi ongelma, sitä suurempi potentiaali ja palkinto siinä piilee. Mitä enemmän menettää, sitä enemmän on mahdollista myös saada. Mitä vaikeampi tunne, sitä enemmän kannattaa kääntyä tunnetta kohti, sillä se on tuomassa vapautusta kärsimyksestä. Kaikki ongelmat ovat viime kädessä vain oman mielemme tuotosta, sitä, miten ajattelemme tilanteesta. Aina on keinoja selviytyä, aina on olemassa ratkaisuja. Jokainen ongelma on mahdollisuus.

Omassa elämässäni ylivoimaisesti suurinta tuskaa aiheuttanut tilanne on ollut siskoni yllättävä sairastuminen ja kuolema, ja sen kärsimyksen sietäminen, mitä äitinsä menetys aiheutti siskoni pienessä pojassa sekä toisessa lähiomaisessamme, joka menetti tapahtuneen myötä mielenterveytensä. Kuitenkin juuri tuossa raadollisimmassa elämän hetkessä oli mukana myös korkein siunaus ja lohtu. Sain kokea taivaallisten auttajien läsnäolon ja tuen sekä todistaa konkreettisia ihmeitä enkelten vieraillessa saattokodissa siskoni vuoteen vierellä. Kuoleman jälkeen sain muodostaa yhteyden siskooni henkenä hengen tasolla ja saada luottamuksen siihen, minkä jo tosiolevaksi tiesinkin – kuolemaa ei ole, henki ja energia on ikuinen.  Myöhemmin olen suurella kiitollisuudella todistanut uusia ihmeitä niin arkisessa elämässä kuin saatto-, hoito- ja meedion työssä. Kun peloista alkukantaisin – kuoleman pelko – haihtuu, elämän pelolle käy samoin. Kun ei pelkää kuolla, ei pelkää myöskään elää. Kuoleman myötä sain lahjoista suurimman – luottamuksen elämän kulkuun ja kaikkeen, mitä se tuo tullessaan. Vasta siskoni kuoleman myötä uskalsin myös vapautua totutuista ajatusmalleista sekä herätä tosiolevaisuuteen. (Tästä voit lukea lisää artikkelista Tunteiden vuoristoradalla )

Kun fyysinen keho kuolee, rakkaus ja tietoisuus säilyy. Henki on ikuinen ja ajaton. Kaikella tässä elämässä on tarkoituksensa, jokaisella sielulla oma aikansa, oppinsa ja tehtävänsä. Voimme luottaa siihen, että elämän käsikirjoituksemme on laadittu jumalallisella viisaudella, täydellisellä myötätunnolla sekä rakkaudella, ja se sisältää myös kuoleman ajoituksen sekä tavan, miten ajasta ikuisuuteen siirrytään. Kaikki tapahtuu, niin kuin on tapahtuvaksi tarkoitettu.

Henkemme ja henkiauttajamme haluavat meidän sallivan itsemme elää taiassa ja ihmeissä. Nousta maallisen yläpuolelle. Puhdistaa kaiken sen, mikä ei ole enää tarpeellista. Vastaanottaa kaiken sen, mikä meille kuuluu. Olemme saaneet syntymälahjaksi suojauksen, jonka turvin voimme tehdä päätöksemme rakkaudesta ja luottamuksesta kävin, seisoa voimakkaana sillä peruskalliolla, jolle olemme jo löytäneet. Antaa myrskyjen ympärillämme hioa sisäinen valomme kirkkaammaksi kuin koskaan ennen. Elämä tulee tarjoilemaan meille erilaisia tarinoita. Mutta me itse päätämme, minkä totuudeksemme valitsemme.

Tätä kirjoittaessani tyttäreni tapailee varsin osuvasti ”Valot pimeyksien reunoilla” -kappaleen sanoja…

Kaikki loputon kauneus,
kaikki järjettömyys,
kaikki ruoskivat toiveet,
kaikki päättämättömyys.

Ovat lopulta tarkoituksen palasia,
osa arvoitusta,
osa totuutta.

Muista aina että kaikki suurimmat kauhut
on sun toiveittes peilikuva,
käännä ne,
ja kädestäs löydät niihin avaimet.

Valot pimeyksien reunoilla
ovat toisinaan himmeitä ja harvassa,
mutta sisälläs on valtameren kokoinen voima,
jonka voit oppaaksesi valjastaa.
– Toni Virtanen

Pelolla on tehtävänsä voiman nostattajana. Pelon tasapainottuessa jäljelle jää luottamus. Luottamus elämään ja siihen, että elämä virtaa, kun sallimme energioiden palvella meitä. Silloin vedämme puoleemme ominaisuuksia maailmankaikkeuden pohjattomasta lähteestä aina sen mukaan, miten paljon niitä tarvitsemme. Elämä kantaa. Matka itseemme on loputon, ja silti olemme koko ajan perillä.