Tunteiden vuoristoradalla

Siskoni sairastuminen ja kuolema kolmetoista vuotta sitten hajotti ja laittoi uusiksi kaiken siihen asti olleen. Se vei hetkellisesti luottamuksen elämään ja maailmankaikkeuden oikeudenmukaisuuteen. Oli vaikeaa ymmärtää, mikä suurempi tarkoitus voi olla sillä, että 2-vuotias menettää äitinsä, johon on juuri luonut kiintymyssuhteen, tai että rakas ihminen joutuu lähtemään kärsimyksen ja kivun kautta olosuhteissa, joissa on neliraajahalvaantunut, hoitovirheiden runtelema, puhekyvytön, täysin muiden armoilla sekä kyvytön ilmaisemaan itse omaa tahtoaan tai toiveitaan. Traaginen saattoaika ja äkillinen kuolema jättivät monta kysymysmerkkiä. Kuinka siskoni olisi halunnut lastansa hoidettavan? Kuinka meidän omaisten loppuelämäämme elävän? Tuntui kuin sydämeni olisi raastettu rinnasta, hajotettu tuhansiksi sirpaleiksi ja sitten laitettu takaisin, edelleen murskana, haava vain ommeltuna pikapikaa kiinni.

Kuoleman jälkeen elämä jatkui, sillä vaihtoehtoja ei ollut. Sallin itseni tuntea vain pieniä hetkiä kerrallaan ja muiden katseilta piilossa, sillä kuvittelin, että minun täytyi olla vahva kaikkien niiden muiden puolesta, jotka romahtivat, kuten psykoosiin vajonneen ja suljetulle osastolle toimitetun lähiomaisemme, tai pojan, joka huusi ikäväänsä eikä voinut ymmärtää, miksi äiti ei palannut. Jatkoin mekaanista elämän suorittamista, sillä lapsella oli oikeus normaaliin arkeen ja edes näennäisesti tasapainoiseen aikuiseen. Tuskaani kävin huutamassa Linnanmäen vuoristoradassa, sillä koin, että vain siellä se oli sallittua. Muuten kätkin sen muilta.

Purkamattomat surun, syyllisyyden, vihan ja riittämättömyyden tunteet aiheuttivat kroonistunutta stressiä, hengenahdistusta, alituisia päänsärkyjä, niska-, hartia ja selkäkipuja, univaikeuksia sekä alakuloa. Mikään ei maistunut tai tuntunut miltään. Omien tunteiden kohtaamista välttelin, en sallinut itseni olla tarvitseva tai heikko. Kunnes eräänä aamuna taas yhden valvotun yön jäljiltä lapioidessani mekaanisesti puuroa pikkuisen suuhun, havahduin kirkkaisiin lapsen sanoihin, jotka tulivat eittämättä joltain korkeammalta taholta: ”Netta-täti, kuinka sinä olet tuollaisessa tietoisuuden tilassa?” Itkuni loppui kuin seinään silkasta hämmästyksestä, ja ymmärsin sillä sekunnilla ottaa vastuun omasta hyvinvoinnistani ja lähteä täydellisen muutoksen tielle. Siskoni menetyksen käynnistämä prosessi – vanhasta irti päästäminen, tunnetaakan vapauttaminen ja muutoksen tarpeellisuuden ymmärtäminen – olikin elämäni suurin lahja, ja olen siitä äärimmäisen kiitollinen. Luultavasti se pelasti niin omani kuin tulevien lastenikin elämän.

Paraneminen on paluuta omaan itseensä

Olin elämässäni vallinneiden olosuhteiden seurauksena oppinut vahvaksi ja pärjääväksi. Olin oppinut piilottamaan tunteitani ja elämään varuillani vuoroin masentuneen vuoroin maanisen vanhempani johdosta. Olin kääntänyt turvattomuuden ja avuttomuuden kiltteydeksi ja reippaudeksi, jotta minusta ei aiheutuisi harmia. Olin hyvä koulussa, tunnollinen ja kunnianhimoinen. Koetin miellyttää muita, sopeutua toisten tarpeisiin ja vältellä ristiriitoja. Vasta siskoni kuoleman myötä suojakseni rakentamani panssari alkoi murtua. Pärjätäkseni olin oppinut välttelemään virheitä ja tekemään sitä, missä tiesin olevani lahjakas. Kontrolloin niin itseäni kuin elämääni luullen, että elämää voi hallita. Pyrin täyttämään muiden odotuksia ja tunsin oloni riittämättömäksi, jos epäonnistuin. En osannut rentoutua, heittäytyä, iloita aidosti tai ottaa vastaan kiitosta, huolenpitoa ja rakkautta. Suoritin elämääni sen sijaan, että olisin iloinnut elämän lahjasta. Samankaltaiset lapsuuden eväät saanut siskoni oli elänyt niin ikään asettaen muut etusijalle, vaimentaen oman sydämensä äänen ja jättäen negatiiviset tunteet sisällensä – eihän hän halunnut niillä ketään muuta kuormittaa.

Kuinka opin kunnioittamaan sisälläni olevaa viisautta, jonka ymmärrystä muiden opit ja odotukset olivat varttuessani päässeet nakertamaan jopa siinä määrin, että olin unohtanut, kuka todella olin ja mitä itse halusin?

Siskoni menetys aiheutti riittävän suuren tuskan, jotta viimein ymmärsin alkaa etsiä vastauksia järkeni ulkopuolelta, uskalsin kyseenalaistaa vallitsevat käsitykset, vapautua totutuista ajattelumalleista sekä herätä tosiolevaisuuteen. Ymmärsinkin olevani jo se, mitä olin koko elämäni yrittänyt tavoitella ja todellisen paranemisen olevan ennen kaikkea paluuta omaan itseensä. Paluuta sen lapsen kaltaiseksi, jollainen olin syntyessäni, lapsen vailla pelon ja muiden mielipiteiden aiheuttamia vääristymiä, täynnä luottamusta elämään sekä omiin jumalallisiin kykyihinsä, omaan luomisvoimaansa. Mitä enemmän oivallamme ihmisen tunteista, kasvamme niiden kautta ja opimme päästämään niistä irti, sitä enemmän tulemme taas lapsen kaltaiseksi. Meissä herää jälleen kyky nähdä ympäröivä todellisuus ennen näkemättömin silmin, luottaa universumin hyvyyteen sekä omiin vaistoihimme kaikessa päätöksenteossa, kuunnella sieluamme egomme sijasta, iloita, kiinnostua maailman ihmeistä sekä uskoa aidosti niihin. Ymmärsin, että maailmankaikkeus onkin sisällämme, ja se, mitä koemme ulkoisesti, on pelkkää heijastusta.

Sairaus on seuraus epätasapainosta

Vanhempani mielenterveydellistä kamppailua seuratessani kiinnostuin jo varhaisessa vaiheessa kokonaisvaltaisesta terveydestä ja keinoista saavuttaa se. Ahmin psykologista ja henkistä kirjallisuutta, elämäntaito-oppaita ja terveystietoa. Opettelin NLP-tekniikoita, erilaisia kehoterapioita ja energiahoitomuotoja. Opiskelin käyttäytymistiedettä, ravintoterapiaa, anatomiaa, kriisi- ja mielenterveystyötä sekä hypnoosia. Tein tietoisen päätöksen keskittyä positiiviseen ja uskoin vilpittömästi ajatuksen voimaan. Mutta vasta siskoni sairastumisen ja kuoleman myötä ymmärsin todella, miten valtava merkitys on alitajuisilla uskomuksilla, peloilla sekä tunnemuistojen aiheuttamalla taakalla. Vasta silloin aloin oivaltaa itämaisessa energiaopissa piilevän valtavan viisauden.

Alitajuinen voittaa aina tietoisen

Kaikesta ajatustyöskentelystä ja mielen tasolla anteeksi antamisesta huolimatta siskoni sisällä asui pieni lapsi, joka oli jättänyt epäoikeudenmukaisuuden ja katkeruuden tunteita purkamatta, jolla ei ollut turvallisen vanhemmuuden kokemusta, joka oli oppinut itseään kohtaan vaativaksi ja suorastaan armottomaksi, joka ei sallinut virheitä tai osannut rakastaa itseään sellaisena kuin oli. Ja tuo sisäinen lapsi ohjasi elämää tiedostamattomasta käsin tietoisen mielen sitä ymmärtämättä.

Uskon, että syöpä aktivoitui siskoni vaatiessa äidiksi tultuaan itseltänsä yhä enemmän – olemaan täydellinen äiti, vaimo, sisko, lapsi, ystävä, uranainen – ja hänen lopulta väsyessään mahdottoman tavoittamisessa. Omassa armottomassa mielessään hän tunsi epäonnistumista, epävarmuutta ja avuttomuutta, vaikka muiden silmissä oli kaikissa rooleissaan ihminen vailla vertaa. Uskon, että alitajuiset tunnemuistot kaikista niistä lapsuuden ja nuoruuden hetkistä, jolloin hän oli kokenut riittämättömyyttä ja suorituspaineita olla täydellinen, aktivoituivat sekä aiheuttivat soluissa stressiä tukkien normaalia energian kiertoa, vähentäen elinvoimaa, aiheuttaen unettomuutta ja unen puutetta, lisäten hapettomuutta sekä happamuutta elimistössä, ja tässä hapettomassa tilassa syövän oli mahdollista syntyä. (Tohtori Otto Warburg, joka sai tutkimuksistaan Nobelin palkinnon v.1931, on todistanut, että syöpä syntyy vain hapettomassa ympäristössä).

Oli ironista tai ehkä sittenkin täysin loogista, että syöpä kehittyi alueelle, joka oli siskoni tärkein pääoma ja itsetunnon mitta:  hänen aivoihinsa. Kuuden ällän ylioppilaalta ja luotetulta neuvonantajalta vietiin ominaisuus, jota hän eniten itsessään arvosti – pettämätön logiikka ja järki – ja hänet pakotettiin ottamaan lopulta vastaan apua ja rakkautta muilta, olemaan täydellisen avuton ja tarvitseva. Meille omaisille opetettiin, kuinka suurinta rakkautta on osata päästää rakkaastaan irti, vakuuttaa hänelle, että me jäljelle jäävät pärjäämme kyllä, ja tehdä toisen puolesta tähänastisen elämäni vaikein päätös lopettaa lääketieteelliset hoidot, jotta kärsimyksiä ei pitkitettäisi yhtään pidempään. Siskoni saikin kokea kauniin ja levollisen kuoleman, joka jätti meille omaisille rauhan.

Tänä päivänä ajattelen, että vaikka genetiikalla, ympäristömyrkyillä, viruksilla, ravinnolla, kehon happamuudella, solujen hapenpuutteella, sielun tehtävällä (mahdollisuudella kasvaa ja oppia ne läksyt, joita sielu on tullut oppimaan ja/tai opettamaan muille) lienee osuutensa siskoni sairastumisessa ja kuolemassa, niin pääosa ongelmistamme ja taudeistamme on lähtöisin alitajunnastamme eli, koemmeko rakkautta vai pelkoa, armollisuutta vai anteeksiantoa, katkeruutta vai kiitollisuutta, rauhaa vai ahdistusta, itsearvostusta vai arvottomuutta. Sairaus on seuraus epätasapainosta ja merkki muutoksen välttämättömyydestä, sillä sielu pyrkii aina tasapainoon. Uskon, että ylivoimaisesti suurin sairauksien syy ovat henkiset ongelmat, tunnetaakat sekä alitajuiset negatiiviset uskomukset, jotka aiheuttavat energian puutetta solutasolla.

Miten voimme vaikuttaa alitajuntaamme ja purkaa tunnetaakkaa?

Itämaisen energiaopin mukaan ihminen on terve, kun energia pääsee virtaamaan vapaasti kehossa. Sähkömagneettinen elämänenergia, eli ki, chi tai prana (kulttuurista riippuen), virtaa kehon läpi 12 erillisessä kanavassa, eli meridiaanissa. Nämä virtaukset tuovat elämänvoimaa kehon jokaiseen soluun. Aineenvaihdunta, solujen jakautuminen ja muut kehon toiminnot tapahtuvat tämän energian vaikutuksesta. Negatiivinen tapa nähdä ympäröivä maailma ja itsensä, alitajuiset rajoittavat uskomukset sekä erilaiset tunnetaakat ja henkiset ongelmat tukkivat normaalia energian kiertoa estäen energian pääsyä tietylle alueelle – soluihin, kudoksiin ja elimiin – kehossa.

Kun solut sulkeutuvat säilöäkseen energiaa kehoon, soluun ei pääse happea, ravintoaineita eikä glukoosia ja lopputulemana solun voimalaitokset eli mitokondriot nääntyvät nälkään. Solubiologi Bruce Lipton on todentanut, että aivot reagoivat samalla tavalla saamaansa informaatioon, olipa se totta tai pelkkä uskomus (Bruce Lipton, The Biology of Belief, 2008). Tähän perustuu myös plasebon eli lumelääkkeen teho. Epigenetiikassa on taas jo osoitettu, että geenit eivät sanelekaan kohtaloamme, vaan voimme vaikuttaa geeneihimme elämäntapavalinnoillamme sekä uskomuksillamme.

Tukahdutetut tunteet tallentuvat meridiaaniopin mukaan pääasiassa eri elimien läheisyyteen; viha, toivottomuus ja katkeruus maksaan, pelot, huolet, syyllisyys ja riittämättömyyden tunne munuaisiin, liian huolen kantaminen muista ja itsensä arvottomaksi kokeminen haimaan, nöyrtyminen ja itsensä toteuttamisen puute kilpirauhaseen, suru, menetetty luottamus ja puuttuva rakkaus omaan itseensä sydämeen, uhrina olo ja kyvyttömyys puolustaa itseään sappirakkoon, pitkäaikainen syvä suru, puuttuva elämänhalu, tuskallinen ero ja toivottomuus keuhkoihin, häpeä ja loukkaantuminen virtsarakon alueelle, kontaktin, äidinrakkauden ja hoidon puute ohutsuolen alueelle sekä hallinnan tarve, ylikriittisyys ja perfektionismi paksusuolen alueelle. Ilmaisemattomia tunne-energioita voi olla kaikkialla kehossa, syvällä elimen sisäosassa, suolistossa, selkäytimessä. Pitkään kehossa pesiessään toksiset tunteet voivat aiheuttaa sairautta.

Kun tiedostamme, missä meridiaanit kulkevat, voimme paikantaa vahingoittuneen meridiaanin tai elimen, ja vapauttaa energiatukoksen kyseisessä meridiaanissa. Omalla kohdallani oli hämmästyttävää aikoinaan huomata, kuinka konkreettisia vaikutuksia tunnetaakan tietoisella vapauttamisella oli. Kun vapauduin syyllisyyden tunteesta, kaikkosivat kaikki alaselkäkivut. Kun työstin surun ja riittämättömyyden tunteet, hävisivät keuhkojen alueen ongelmat, infektiot sekä pitkään jatkunut kuumeilu, ja samalla parannuin jopa lapsuudesta asti vaivanneesta allergiasta. Tunteiden purkamiseen käytin mm.meridiaaniterapiaa ja -venyttelyä, EFT:tä, psykologista akupunktiota, the healign codea sekä CTE:tä. Rajoittavien uskomusten muuttamiseen meditaatiota, Thetahealingia sekä PSYCH-K-metodia.

Psykologian ja neurolääketieteen tohtori Alexander Loyd on esittänyt teorian, että tunne-elämän ongelmat ovat peräisin stressistä, joka voi aiheutua mistä tahansa tilanteesta tai ajatuksesta, mikä saa ihmisen turhautumaan, suuttumaan tai ahdistumaan (Loyd Alexander & Ben Johnson, The Healing Code, 2012). Loydin mukaan stressitila (joko olosuhteista johtuva tietoinen stressi tai soluihin tallentuneista negatiivisista muistoista johtuva tiedostamaton alitajuinen stressi) vahingoittaa immuunijärjestelmää ja elimiä, ja näin ollen solumuistoista riippuu, elämmekö tervettä elämää vai sairastummeko (Loyd Alexander, Beyond Willpower, 2014, 80). Mikä on stressaavaa yhdelle, ei välttämättä ole stressaavaa toiselle, jos hänellä ei liity tapahtumaan aiempia stressiä laukaisseita muistoja. Ihmiset reagoivat niin ikään yksilöllisesti elämän haasteisiin ja pettymyksiin, lääkkeisiin, ympäristömyrkkyihin, vitamiineihin tai lääketieteellisiin hoitoihin.

Lupa tuntea pienestä pitäen

Lapsia seuratessani olen huomioinut tunnekuohujen kiistatta vaikuttavan sairastumiseen. Muun muassa suuttumisesta, pelästymisestä, niellystä epäoikeudenmukaisuuden tunteesta ja emotionaalisesta järkytyksestä voi seurata fyysisiä vaivoja, kuten kuumetta, flunssaa tai ihottumaa, kun keho pyrkii puhdistautumaan tunteista, jotka eivät ole sille hyväksi. On tärkeää saada tuntea kaikenlaisia tunteita, ja voida käsitellä niitä aikuisen kanssa, jotta lapsen tulkinta tapahtuneesta ei synnytä väärää uskomusta ja saa lasta reagoimaan pelolla rakkauden sijasta. Aivotutkimusten mukaan ensimmäisen kuuden elinvuotensa aikana lapsi ei pysty suodattamaan tietoa, sillä alle kouluikäisen aivot ovat luonnostaan enimmäkseen alfa- tai theta-taajuudella. Lapsi ei pysty suodattamaan esimerkiksi muiden sanoja, ja voi kehittää kielteisten tai muuten vain ajattelemattomien lausahdusten takia negatiivisia uskomuksia alitajuntaansa (kuten epäonnistumisen yhteydessä vitsiksi tarkoitettu ”Ei sinusta ainakaan mitään ydinfyysikkoa tule!”, jonka lapsi voi omaksua oikopäätä uskomukseksi ”olen tyhmä”).

Erityisesti alle kouluikäisillä alkuperäinen tunnetapahtuma saattaa olla näennäisen mitätön, mutta silti lapsen käsityksissä ohjelmoitua mieleen traumana, kuten raivokohtaus, jossa lapsen tunne on tukahdutettu, kun aikuisella ei ole ollut itsellään keinoja käsitellä sitä. Uskomus, että on oltava kaikissa tilanteissa ”kiltti”, eikä ”tuhma” voi saada aikuisenakin yrittämään olla jotakin sellaista, jota ei välttämättä halua olla, mukautumaan toisten tahtoon, sekä toimimaan tavalla, joka ei ole itselle luontaista. Tunteiden käsittelyn taidon kehittyminen on lapsuudessa täysin ympärillämme olevien ihmisten varassa, ja se, miten meitä kohdellaan elämämme alussa, lyö leimansa maailmankuvaamme ja kaikkiin toimintamalleihimme.

Meidän ei ole kuitenkaan pakko säilyttää kaikkia reaktiomalleja, jotka olemme oppineet lapsena. Jokainen hetki on mahdollisuus muutokseen. Alitajuisia uskomuksia voi muuttaa alitajunnan tasolla, ja todellinen paraneminen tapahtuu anteeksiannon (niin itselleen kuin muille) sekä tunnetaakasta vapautumisen kautta. On monia menetelmiä, kuten mm. EFT (Emotional Freedom Techniques), Paranemisen avain, meridiaaniterapia, psykokinesiologia, psykologinen akupunktio, TRE (Trauma Releasing Exercises) sekä regressio, joiden avulla on mahdollista päästä käsiksi alitajuiseen tiedostamattomaan stressiin sekä tunnemuistoihin, joiden taakkaa ei edes tiedosta kantavansa. Ongelmien juurisyiden – toksisten tunteiden, traumaattisten muistojen tai pelkojen löytäminen ja poistaminen alitajunnan tasolla on olennaista pelkkien oireiden hoitamisen sijasta. Ihmisen psykohenkisfyysinen järjestelmä pystyy korjaamaan itsensä, kunhan se ymmärtää, mitä on korjaamassa ja löytää tarvittavat rakennusaineet. Uskonkin, että kaikki alitajunnan tasolla tehtävä parannustyö toimii juuri siksi, että se paneutuu sairauden syiden hoitamiseen tiedostamattoman mielen tasolla sekä pakottaa sielun kohtaamaan ongelman ennen sen käsittelyä.

Ihmiselämän suurimpia tarkoitus lienee kehittyminen. Pohtimisen arvoista on, miksi minä uskon siihen, mihin uskon. Onko kyseessä pelkkä kulttuurinen tai sosiaalinen ehdollistuminen? Uskomus on saattanut päteä jossakin vaiheessa, mutta pitääkö se paikkansa edelleen? Kannattaako minun edelleen uskoa kaikkeen siihen, mihin minut kasvatettiin ja opetettiin uskomaan? Kenen taakkoja minä kannan? Voisinko jo antaa anteeksi niin itselleni kuin muille kaiken ja vapauttaa tuon energian käyttööni? Kaikista negatiivisista tunteista sekä rajoittavista uskomuksista irti päästäminen on puhdistavaa ja parantavaa. Jokaisen omalla vastuulla on olla kiinnostunut siitä, mistä oma elämä koostuu ja millaista viestiä sairaus on tuomassa. Omat tunnetaakat ja -lukot on mahdollista tiedostaa ja rajoittavat uskomukset muuttaa. On mahdollista kuunnella sisäistä viisastaan, asettaa terveet rajat ja keskittyä elämässään siihen, mikä tuo iloa ja tuntuu oikealta.

Oman sisäisen lapsen parantaminen ja sen myötä saavutettava hyvinvointi on paras tapa ennaltaehkäistä ja jopa välttää sairaudet kokonaan. Kun hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, antaa itselleen ja muille anteeksi, ei arvostele itseään eikä toisia, luopuu hallinnan sekä muiden hyväksynnän tarpeesta, löytää oman henkilökohtaisen polkunsa ja tekee päätöksen muuttumisesta, niin keho seuraa mukana ja solut saavat positiivisen viestin aloittaa paranemisen. Elä elämäsi peloitta ja ole oma itsesi ehdoitta!

3 kommenttia. Uusi

  • Koskettava ja mukaansa tempaava tarina. Autat monia. Olet kasvanut omana itsenäsi ison matkan. Love. Kiitos.

    Vastaa
  • Sydänlämpöinen kiitos Tuula <3

    Vastaa
  • Marinella
    26.5.2019 07:56

    Kiitos! Rohkea ja hieno tarina elämästä sen rosoisuuden, irtipäästämisen, heräämisen, paranemisen ja uuden luomisen kautta.
    Se miten näet ja koet maailmaa, se on huikeaa 💜 Suuri lahja jonka olet saanut tähän elämään. Onneksi osaat käyttää lahjaasi 💜
    Siunausta elämääsi!

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Fill out this field
Fill out this field
Syötä kelvollinen sähköpostiosoite.
You need to agree with the terms to proceed

Valikko