Kuolemattomuus

Hyvin elämisen taito ja hyvin kuolemisen taito ovat sama asia – Epikuros. Se on rakkaus, ei järki, joka on kuolemaa voimakkaampi
– Thomas Mann

Kuolema ei ole loppu, vaan uusi alku, siirtyminen tasolta toiselle

On olemassa maailma tämän todellisuuden jälkeen. Sama maailma, josta lähdimme, kun tulimme tänne. Itse sain kokea tuon maailman autokolaria seuranneen rajakokemuksen kautta v.1998. Fyysisen kehoni maatessa tienpenkalla tajuttomana henkeni matkasi olotilaan, jota en voi kuvailla muuten kuin täydellisena rakastetuksi ja arvostetuksi tulemisen tunteena. Olin puhdasta tietoisuutta, samaan aikaan kaikkialla ja yhtä kaiken kanssa. En tuntenut kipua, vain suurta kotiin palaamisen riemua. En halunnut lähteä takaisin fyysiseen maailmaan. Muistan ajatelleeni, ettei minulla ole mitään syytä mennä takaisin, ei sidoksia tai velvollisuuksia. Halusin jäädä todelliseen kotiini, hengen kotiin. Silloin tulin tietoiseksi lempeästä äänestä, joka sanoi minulla olevan vielä tehtävää jäljellä maan päällä. Vielä ei ollut aika. Heräsin ambulanssissa, ja kuulin nimeäni toistettavan. Kipu iskostui jälleen tajuntaani sekä huoli, kuinka muille autossa olijoille oli käynyt. Tunsin kuitenkin sisälläni uudenlaista rauhaa. Tiesin kaiken olevan juuri niin kuin oli tarkoitettu, ja minut lempeästi johdatetun oikealle polulle seuraamaan sieluni ääntä. Autokolaria seuranneina vuosina elin normaalia parikymppisen elämää yrityksineen ja erehdyksineen, itsetutkiskeluineen tiedostaen hengen/henkien läsnäolon vain aika ajoin. Kapinoin toisen todellisuuden aistimista vastaan, koska se pelotti. Asuin yksin vanhassa talossa, jossa vaelteli hahmo läpi seinien toisen puolen asuntoon, joka oli aikoinaan erotettu yksiöstäni. Koin tilanteen epämiellyttäväksi ja tein päätöksen olla olematta missään tekemisissä henkien kanssa. Koitin löytää vastauksia psykologiasta ja parapsykologiasta ja mietin jopa, voinko olla jollakin tasolla mielisairas, joka kärsii aistiharhoista. En puhunut kenellekään kokemastani leimautumisen pelossa. Muistin kuitenkin lapsuudenuskoni, joka kannatteli tuskaisina etsinnän ja epäilyn hetkinä. Jo lapsena olin aistinut toista todellisuutta, nähnyt kymmenvuotiaana rakkaan mummoni hänen hautajaisissaan seisovan oman arkkunsa vierellä hautajaisvieraiden joukossa. Muistan kertoneeni vanhemmilleni asiasta, mutta asia sivuutettiin täysin, sitä pidettiin vain lapsen mielikuvituksen tuotoksena. Lapsuudessa muistan ikävöineeni mummoa suunnattomasti ja saaneeni aina suurimman ikävän hetkellä jonkun merkin hänestä. Luotin siihen, että hän on edelleen vierelläni. Elämä kulki omalla painollaan. Varhaisnuorena mm.uskonnosta opittujen pelkojen myötä en edes halunnut miettiä hengen maailmaa. En, kunnes oma rakas siskoni sairastui aivosyöpään ja kuoli.

Läheisen kuolema ja surusta toipuminen

Olen toiminut vuodesta 2008 vapaaehtoistyöntekijänä saattokodissa ja saanut kunnian kulkea kuolemansairaiden potilaiden sekä heidän omaistensa vierellä tukijana, kuuntelijana ja läsnäolijana. Rakas siskoni vietti niin ikään viimeiset viikkonsa saattokodissa, jossa sai kokea kauniin, arvokkaan kuoleman rakkaidensa ympäröimänä yöttömänä yönä juhannusaattona vuonna 2006. Tuo kuoleman kokemus jätti sieluuni lähtemättömän jäljen. Siskoni siirtyi ajasta iäisyyteen hyvin levollisesti jättäen vain viimeisen henkäyksensä jälkeen ottamatta enää uutta. Äitimme luki rukouksen ja hänen lopetettuaan voimakas tuulenvire puhalsi läpi huoneen ja heitti ikkunan kolahtaen kiinni. Tuulenvire tuntui juuri siltä kuin siskoni sielu olisi irtaantunut ruumiista – vapauttavalta. Satuin vilkaisemaan siskoni aviomiestä, joka näytti itkuisten silmiensä takana yllättäen levolliselta, rakkauden täyttämältä. Hän totesi ääneen ”Ai tältäkö tämä tuntuukin, rakkaani siirtyi juuri sydämeeni!” Itse tunsin valtaisaa rauhaa. Sielun läsnäoloa. En tyhjyyttä, niinkuin olin etukäteen pelännyt. Hiljennyimme vuoteen vierellä, kukin tavallamme. Vaihdoimme äitini kanssa siskolleni kauniit pitsilakanat ja laskimme ystävän poimimat lupiinit siskoni syliin. Sängyn asetimme saattokodin kappelin korkeaa ikkunaa vasten. Hiljennyimme viimeisen kerran ja jätimme jokainen omat jäähyväisemme rakkaallemme. Päivän valo, uusi auringonnousu, tulvi ikkunasta sisään ja kuulsi siskoni päälaelta alas koko kehon pituudelta. Lupiinit loistivat sävy sävyyn siskoni lakattujen kynsien kanssa ja hänen ilmeensä oli äärettömän levollinen. Siskoni näytti hyvin kauniilta, täydellisen rauhaisalta. Sairauden runtelemista kasvoista ei ollut enää tietoakaan. Tuo kaunis hetki jäi lähtemättömästi mieleeni ja säteilee rauhaa myös jokaiseen omaan elonpäivääni. Sain osakseni niin suurta lämpöä, huolenpitoa ja tukea saattokodin henkilökunnalta siskoni sairastamisen aikana, että käytyäni oman suruprosessini läpi, halusin vapaaehtoistyön kautta tukea muita samassa tilanteessa olevia. Kriisityöntekijän koulutusta olen saanut niin saattokodissa kuin Suomen mielenterveysseurassa. Psykologian opintoja surusta selviytymiseen liittyen olen suorittanut Helsingin yliopistossa.

Suruprosessin eteneminen on hyvin yksilöllistä, mutta tiettyjä yhtymäkohtia on jokaisen surijan kohdalla havaittavissa. Nämä kuolemisen psykologiset vaiheet on hahmotellut lääkäri Elisabeth Kübler-Ross. Sureva käy läpi omassa tahdissaan viisi vaihetta. Ne ovat kieltäminen, viha, kaupankäynti, masennus ja lopulta hyväksyminen. Matka kuoleman hyväksymiseen voi olla pitkä, mutta se on ainut päämäärä, mihin kannattaa pyrkiä. Vaihtoehtoja ei ole. Jokainen meistä kuolee aikanaan. Jokainen meistä menettää jonkun, jota rakastaa. Jokaisen on tutustuttava näihin viiteen kuolemisen vaiheeseen. On hyvä antaa aikaa ja ajatuksia asialle, jotta tilanteen tullen ei tarvitse kahlata läpi mahdollista valmistautumattomuuden kauhua. On tarkoituksenmukaista käydä läpi kaikki negatiivisetkin tunteet kuten suru, kieltäminen, katkeruus, viha, epäoikeudenmukaisuus, epäusko, tuska, luovuttaminen ja sitten päästää niistä irti ja keskittyä vain kiitollisuuteen sekä rakkauteen. Olla kiitollinen siitä, että ylipäänsä kykenee tuntemaan surua. Olla kiitollinen siitä, että on saanut tuntea niin suurta rakkautta, että sen menettäminen tuntuu sietämättömältä kestää. Olla kiitollinen siitä, että on mahdollisuus ymmärtää olennainen ja elää jokainen oman elämänsä jäljellä oleva päivä sen mukaisesti. Olla kiitollinen kaikesta siitä hyvästä, mitä elämässä edelleen kaikesta huolimatta on.

Rakkaan ihmisen kuolemasta johtuva tuska ja murhe on olennainen osa ihmisyyttä. Siitä huolimatta vaikka uskoisi, että kuolemaa ei ole ja henki jatkaa elämää toisella tasolla, tuska, häpeä, pettymys, pelko, kärsimys, syyllisyys ja muut vastaavat tunteet ovat erittäin todellisia tässä elämässä. On tärkeää saada käydä läpi suruprosessia omaan tahtiinsa ja omalla tavallaan. Ei tarvitse jaksaa kuin hetken kerrallaan. On tärkeää antaa itsensä tuntea tuskaa. Ei tarvitse olla reipas. On lupa luovuttaa ja pyytää apua. Pääasia, että uskaltaa surra ja tuoda tunteet ulos, jotta ne eivät jää jumituksiksi kehoon tai käsittelemättömiksi asioiksi mieleen. Keskeneräiset asiat vanhoista haavoista ja aiemmista menetyksistä pyrkivät nimittäin pintaan aina seuraavan menetyksen myötä, aiheuttavat mahdollisia sairauksia ja masennustaipumusta kaikkien vastoinkäymisten edessä. Luottamus elämään horjuu. Raskaat tunteet on saatava puretuiksi. Yhtä helpottaa puhuminen, toista kirjoittaminen, kolmatta maalaaminen, neljättä liikkuminen, viidettä laulaminen…mikä onkaan jokaisen ominaisin keino purkaa surua ja ikäväänsä. Sureminen on tunneperäinen, henkinen ja psykologinen matka kohti paranemista. Surulla yksin on valta parantaa. Jos paranemista ei tapahdu, se johtuu todennäköisesti siitä, että läheisensä menettänyt ei ole antanut itsensä surra. Suru parantaa aina. Jos emme käy suruamme läpi, menetämme tilaisuuden parantaa sielumme, psyykemme ja sydämemme. Sureminen on tie, jota seuraamalla löydämme taas eheyden. On sanottu, että menetyksen hyväksymisessä menee noin kaksi vuotta, mutta toipuminen siitä voi viedä huomattavasti kauemmin. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa käsitellä surua, eikä surulle ole annettavissa mitään tiettyä aikaa. Hellyys ja kärsivällisyys ovat tärkeitä niin itsellemme kuin toisillemme, kun käymme läpi kuolemista ja kuolemaa. Totuus on, että ikävä ei koskaan katoa, mutta aika tekee kyllä surun keveämmäksi kantaa. Läheisen menetyksen ylitse ei pääse, mutta sen kanssa oppii elämään. Parhaimmassa tapauksessa ihminen toipuu ja rakentaa elämänsä uudelleen kärsimänsä menetyksen ympärille. Ihmisestä tulee jälleen eheä, mutta hän ei tule olemaan enää koskaan samanlainen, eikä hän haluaisikaan. Hän on kestänyt menetyksen ja oivaltanut sen kautta elämän syvemmin kuin olisi koskaan aikaisemmin osannut kuvitellakaan.

Siskoni kuolemaan seuranneina vuosina alkoi todellinen tutkimusmatkani hengen maailmaan. Siskoni kuolema käynnisti ennenkokemattoman tarpeen tietää ”kaiken siitä, mitä kuolema on”…tai ylipäänsä, onko sitä. Siskoni menetys aiheutti riittävän suuren tuskan, jotta uskalsin kyseenalaistaa vallitsevat käsitykset, olla välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat, vapautua totutuista ajatusmalleista sekä herätä tosiolevaisuuteen. Aloin etsiä vastauksia järkeni ulkopuolelta. Ahmin kuolemaa käsitteleviä kirjoja, eri uskontokuntien käsityksiä kuolemasta, teosofiaa, parapsykologiaa, antroposofiaa, spiritualismia. Aloitin joogan ja chi kungin harrastamisen ja itseni tietoisen vahvistamisen. Kävin hoitamassa itseäni ja purkamassa tunteitani rosen-terapiassa, pilateksessa, vyöhyketerapiassa, homeopaatilla, reiki-hoidossa ja muissa energiahoidoissa. Rauhoituin ja sain läpikäytyä suruani eri tekniikoiden avulla, mutta silti mieltäni painoi huoli siitä, voiko siskoni varmasti hyvin siellä tasolla, missä onkaan, onko hän todella läsnä ajatuksineen jokapäiväisessä elämässä, niinkuin itse koin hänen edelleen olevan. Koin saavani häneltä suoraa opastusta ja konkreettisia ohjeita mm.hänen kaksivuotiaan poikansa hoitamiseen sekä surun purkamiseen. Kaipasin kuitenkin myös vahvistusta ulkopuoliselta taholta. Niinpä noin vuosi siskoni kuoleman jälkeen kävin meediolla. Oikeastaan pelkäsin käyntiä suunnattomasti, sillä olin huolissani siitä, että omakin uskoni romuttuu, jos meedio ei osu oikeaan. Tuo pelko osoittautui onneksi turhaksi. Meedio osasi kertoa niin tarkkoja ja todistusvoimaisia asioita siskostani, ettei niitä olisi voinut tietää muuten kuin siskoni kertomana. Käynnin jälkeen itkin pitkään rappukäytävässä silkasta helpotuksesta ja kiitollisuudesta. Tuosta käynnistä alkoi ratkaisevasti toipumiseni surusta ja omat oppiaskeleeni yhä tietoisemmassa energioiden aistimisessa ja tiedon välittämisessä hengen tasolta aineelliseen maailmaan. Noista askeleista voit lukea enemmän ”Oma polkuni” -sivulta.

Sen ajatusmallin tiedostaminen, että ”kuolemaa ei ole” – sillä elämänenergia l. henki jatkaa olemassaoloaan toisella tasolla, vaikka ihmisen keho kuolee – on tuonut eittämättä itselleni suurimman lohdun. Säännöllinen hiljentyminen sekä meditointi on vahvistanut omaa intuitiokanavaani ja herkistänyt havaitsemaan ei-näkyvää maailmaa. Energiatyöskentely on tuonut mukanaan mediaalisia kykyjä, jotka entisestään ovat vahvistaneet tietoisuuttani tuonpuoleiseen. Lapsena meillä jokaisella on nuo kyvyt käytettävissämme, mutta opimme niistä yleensä pois hyvää tarkoittavien ja lapsiaan suojelevien vanhempien, koulumaailman tasapäistämisen sekä yhteiskunnassamme vallitsevan tieteellisyyttä ja rationaalisuutta ihannoivan ympäristön vaikutuksesta. Jokaisella on kuitenkin edelleen olemassa herkkyys, suojassa syvällä sisimmässä, ja sitä harjoittamalla jokainen voi nähdä, kuulla ja tuntea jälleen ”yliaistillisesti”. Selväkuullakseen täytyy vain hiljentyä kuulemaan, selvänähdäkseen avata sisäiset silmänsä näkemään, selvätunteakseen hiljentää rationaalinen mielensä ja keskittyä kehon kertomaan, selvätietääkseen antaa mahdollisuuden mahdottomalle. Luottaa.

Henkimaailman kommunikointi on luonnollista

Useimmat uskonnot hyväksyvät sen, että on olemassa paikka, jonne menemme kuoltuamme. Henkimaailma on ollut olemassa aina ja kautta aikojen olemme kommunikoineet sen kanssa joka maassa, kansallisuudessa, rodussa ja uskonnossa. Spiritualismi on ollut perusta monille uskonnoille maailmanlaajuisesti aikojen alusta asti. Se on myös ainoa oppi, joka pyrkii tarjoamaan todisteita henkimaailman olemassaolosta mediumismin kautta, eikä ainoastaan väitä, että tuo maailma on olemassa. Henkimaailman kommunikoinnissa ei ole mitään erityistä, se on hyvin luonnollinen prosessi. Ainoa, mikä estää kommunikointia on pelko ja ihmisen oma valinta olla uskomatta tai haluamatta yhteyttä. Ihmisillä on vapaa tahto, ja tuota tahtoa kunnioitetaan. Spiritualismin tarkoitus on tarjota ihmisille mahdollisuuksia vastaanottaa todisteita henkimaailmasta ja siitä, että heidän rakkaidensa elämä jatkuu. Se tarjoaa ihmisille ymmärrystä kokemuksen kautta, ei vain niin, että heille kerrotaan asiasta.

Kun ihminen on tiedostanut ja kehittänyt oman henkisen yhteytensä, todistetta ei tarvitse enää etsiä jostain muualta, vain ainoastaan omasta itsestä. Ulkopuolinen tieto ei voi arvottaa sitä, mitä tunnemme ja tiedämme sisällämme. Jokainen voi olla meedio. Henki sisällämme puhuu meille, jos vain hiljennymme kuuntemaan vaistojamme ja intuitiota, joka on henkemme ääni. Jokainen voi saada itse yhteyden muihin ulottuvuuksiin. Onnistumisemme yhteyden ottamisessa riippuu kuitenkin siitä, mikä on todellinen syymme tehdä niin. Jos meitä motivoi itsekkyys, ahneus tai syyllisyys, saatamme epäonnistua yrityksessämme, sillä negatiivisuudella ei ole sijaa tai voimaa korkeimmissa tietoisuuksissa. Nostaaksemme onnistuneesti verhon maailmojen väliltä, rakkauden ja ilon tulee johdattaa meitä. Ilon ja keveyden mieliala yhdistää tämän ja tuonpuoleisen välisen etäisyyden nopeammin kuin surun ja huolen tunne. Edesmenneelle rakkaalle voi jutella. Hän kuulee ja kuuntelee. On mahdollista selvittää asioita, jotka jäivät keskeneräiseksi. On mahdollista antaa sekä saada anteeksi. Avain onnistumiseen on hiljentyminen ja keskittyminen rakkauteen ja iloon, jonka jaoimme hänen kanssaan, kehen haluamme saada kontaktin. Korkeammat ulottuvuudet tuntevat heijastamiemme energioiden värähtelyn laadun. Rakkaus ja valo pystyvät läpäisemään kaikki tasot. Suru ja syyllisyys ei koskaan kykene saavuttamaan korkeampia ulottuvuuksia. Auringon noustessa tai laskiessa verho maailmojen välillä on ohuin ja helpoiten läpäistävissä. Edesmenneen kuva tai hänelle kuulunut esine auttaa yhteyden avaamisessa. Keskittyminen yhteisiin nauruntäyteisiin muistoihin ja asioihin, joista on kaikista kiitollisin, parantaa ulottuvuuksien välistä kommunikointia. Syvä hengitysrytmi ja kehon rentoutuminen auttaa omien ajatusten hiljentämisessä ja kanavan avaamisessa. Rakkaus luo sillan täältä tuonpuoleiseen. Hiljentyessään voi kokea rakkaansa läsnäolon ja myös sen, mitä hän sanoo. Edesmenneet rakkaat haluavat ennenkaikkea meidän saavuttavan rauhan ja olevan onnellisia.

Jokainen meistä jättää fyysiseen maailmaan oman ainutlaatuisen jälkensä. Otamme mukaamme seuraavaan maailmaan henkilökohtaisen ymmärryksemme siitä, kuinka ja miksi tämä jälki on kohtalomme. Yksi fyysisellä tasolla elämisen syistä on oppia, kasvaa ja kypsyä henkisesti pyyteettömän rakkauden tilaan. Jos meillä olisi kaikki muistot ja tieto kaikesta, mitä todellisuudessa olemme, työmme, jota tulimme tekemään maan päälle, voisi tuntua vähempiarvoiselta. Elämän yliopistossa kehitymme yhdeltä tasolta toisemme, laajennamme sieluamme ihmisen kokemusten ja tunteiden kautta. Kaikki oppiläksyt tulevat opituiksi ennemmin tai myöhemmin. Jopa virheemme palvelevat meitä tehden meistä viisaampia ja vahvempia. Elämänpyörä jatkaa pyörimistään, kunnes sielu on saanut valmiiksi maanpäällisen tehtävänsä. Uskon, ettei ole ennenaikaisia kuolemia, on vain jumalallinen ajoitus niin syntymässä kuin kuolemassa. Ajoitus, joka palvelee korkeimmalla ja parhaimmalla mahdollisella tavalla niin sielua itseään kuin hänen sielunkumppaneitaan.

Jokaisella on hyvä olla

  • Henkilökohtainen testamentti viimeisistä toiveista
  • Hoitotahto, joka varmistaa, mitä hoitoja haluaa ja mitä ei halua itselleen tehtävän. Sen mukaisesti tapahtuu kaikki lääketieteelliset päätökset, joita ei mahdollisesti fyysisesti tai henkisesti pysty enää viimeisimmillä hetkillään tekemään
  • Vakuutusasiakirjat ja ajanmukaiset taloudelliset asiakirjat, ja tieto siitä, mistä ne löytyvät helposti
  • Siistityt kaapit ja koti kaikesta, mitä ei halua omaisilleen taakaksi jättää
  • Elämä täynnä rakkautta, myötätuntoa, oivalluksia ja naurua jätettäväksi perinnöksi

Edesmenneiden muistaminen

Jokainen maan päällä kulkenut sielu jättää jälkeensä ymmärryksen ja rakkauden perinnön. Yksikään elämä ei ole ollut turha.

Jokainen sielun oppima oppiläksy loistaa jäljelle jääneiden elämään.

Käytä tänään aikaasi muistelemalla niitä rakkaita, jotka ovat lähteneet tästä maailmasta, ja jotka ovat jättäneet jälkeensä valtavan määrän tietoa ja viisautta, josta voit ammentaa syvempää ymmärrystä, voimaa ja rauhaa. Ajattele edesmenneiden rakkaittesi elämiä ja ole kiitollinen arvokkaista lahjoista, joita heidän elämänsä antoivat sinulle.

Käsi kädestäsi irtoaa, en voi katsettasi tavoittaa, mutta ikuisesti sieluun jää se, mikä meidät yhdistää.

Kuolemaa ei ole, eikä rakkaimpiaan voi oikeasti ikinä menettää.

Kirjasuosituksia

Kübler-Ross Elisabeth, Suru ja surutyö
Grönlund, Huhtinen, Kuolevan hyvä hoito
Luukkanen-Kilde, Kuolemaa ei ole
Moorjani Anita, Kuolema antoi minulle elämän – kuinka löysin itseni ja terveyteni kuolemanrajakokemuksen kautta
Williams Lisa, Sielun ikuinen elämä
Rinpoche Sogyal, Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta
Bowman Carol, Paluu taivaasta
Roman Sanaya, koko tuotanto
Van Praagh James, Puhetta taivaasta
Trine Ralph Waldo, Sopusoinnussa näkymättömän kanssa
Roberts Ursula, Ramadahnin viisautta
Tri Michael Todd, Evoluution enkeli
Neal Mary C, Taivaaseen ja takaisin
Eben Alexander, Totuus taivaasta