Vallinnut muutosten aika on koetellut monien kärsivällisyyttä, uskoa ja luottamusta kaiken elämässä tapahtuvan tarkoituksenmukaisuuteen, oikeudenmukaisuuteen sekä parempaan tulevaisuuteen. Henkisestä näkökulmasta katsoen olemme tahoillamme tehneet kasvun prosessia pelosta, erillisyydestä ja pimeydestä valoon, luottamukseen ja ykseyteen. Joskus tarvitsemme pohjakosketuksen havahtuaksemme harhasta, jossa olemme eläneet, ja toisinaan kaikkein suurimmalla kärsimyksen hetkellä meidän myös annetaan kokea ihmeitä, jotka tuovat takaisin toivon ja uskon taianomaiseen elämään.

Mieleni palaa muistoon vuosien takaa, yhteen niistä ihmeistä, joita olen saanut elämässäni kokea. Keväällä 15 vuotta sitten vietin kaiken vapaa-aikani saattokodissa huolehtien kuolemansairaasta siskostani, joka oli aivokasvaimen jäljiltä liikunta- sekä puhekyvytön. Olin viettänyt yön saattokodilla ja aikeissa lähteä juuri hakemaan kaupasta välipalaa, kun näin kahden nuoren naisen tulevan ovesta sisään. Muistan kummastelleeni naisten läpikuultavaa, kalpeaa ihoa, ja ajatelleeni heidän näyttävän jokseenkin eläviltä kuolleilta. Naiset hymyilivät meille ja kysyivät kirkkaalla äänellä siskoltani, saavatko he laulaa hänelle. Siskoni nyökkäsi, joten annoin myös suostumukseni ja kuljetin sisareni sänkyineen päivineen talon pienelle sisäpihalle, jossa vallitsi rauha. Naiset aloittivat laulunsa ”Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas, ihana on sielujen toiviotie, maailman kautta kujemme laulain, taivasta kohti matka vie…” Yritin laulaa mukana, mutten kyyneliltäni kyennyt. Siskoni näytti nauttivan ja saavan ikään kuin laulusta rauhaa sekä helpotusta kipuihinsa. Itselläni laulu käynnisti itkun, josta ei meinannut tulla loppua. Surun ja epäoikeudenmukaisuuden tunteet (miksi kaikista maailman ihmisistä juuri siskoni tuli kuolla) purkautuivat sisältäni. Kevätaurinko paistoi kirkkaasti, lohduttavasti. Laulettuaan naiset kiittivät, siunasivat siskoni ja lähtivät pois talosta. Katsoin heidän peräänsä ja ihmettelin, kuinka kukaan ovella olevista hoitajista ei tervehtinyt heitä. Muistelin, että naiset olivat kulkeneet myös sisään kenenkään reagoimatta, mikä oli perin kummallista, sillä yleensä päivystävät hoitajat tarkistivat aina, kenen luokse vierailijat ovat tulossa. Ovenhan ei pitänyt edes avautua, ellei joku henkilökunnasta avannut sitä.  Tietämättä, mitä oikein asiasta ajatella, kävelin hoitajien luokse ja kysyin, tunsivatko he äskeisiä tulijoita, jotka kävivät laulamassa potilaalle, ovatko he kenties kirkon työntekijöitä? Vastaukseksi sain kummastuneen katseen. Kuulemma ketään ei ollut kävellyt juuri ovesta sisään tai ulos. ”Olet tainnut tavata enkeleitä!” yksi hoitajista sanoi hymyillen.

Katsoessani elämääni taaksepäin ymmärrän oman heräämiseni tosiolevaisuuteen alkaneen jo varhain. Vahvin yksittäinen kokemukseni rinnakkaistodellisuudesta lapsuudessani tapahtui kymmenvuotiaana rakkaan mummoni kuoltua, ja todistaessani hänen läsnäoloaan omissa hautajaisissaan. Mummoni seisoi isäni ja hänen siskonsa välissä arkkunsa äärellä katsellen rauhallisin ilmein surijoita ja arkun päälle putoilevaa hiekkaa. Tavoittaessani katseeni mummo hymyili minulle. Vaikkei hän puhunut sanaakaan, tiesin sydämessäni hänen kertovan kaiken olevan hyvin, ja elämän jatkuvan toisella tasolla. Kasvuani seuranneita vuosina tunsin mummon läsnäolon varsinkin niissä tilanteissa, joissa tukea tarvitsin. Lapsen ajatusmaailmalla ajattelin mummon olevan oma enkelini, ja koin olevani turvassa, johdatuksessa.

Teini-iässä mukaan astui pelko ja epäilykset, onko oikein elää maailmojen rajalla ja kokea yhteyttä edesmenneisiin. Kirkon opit synnyttivät osaltaan pelon, että se, minkä sydämessäni oikeaksi koin, olikin muiden mielestä väärin. Kyseenalaistin yliaistilliset kokemukseni ja jopa mielenterveyteni, sillä uskonto tai psykologia ei pystynyt selittämään kaikkea tapahtunutta. Vasta tutustuttuani myöhemmin parapsykologiaan, teosofiaan sekä spiritualismiin – eli ns. hengentieteeseen, sain vastauksia katsomalla sekä uskonnon että tieteen läpi ja ohitse.

Muutettuani ensimmäiseen omaan asuntooni täysi-ikäistyttyäni, pelkoni kuitenkin vahvistuivat nähdessäni harva se ilta kumaraisen miehen hahmon vaeltavan paksun kiviseinän lävitse isompaan asuntoon, josta oma yksiöni vanhassa kerrostalossa oli aikoinaan erotettu. Kun myös tuolla seinustalla olevat tavarat kodissani alkoivat siirtyä paikoiltaan, pyysin hartaasti, että saisin olla rauhassa, enkä enää näkisi muille näkymätöntä. Pyyntöni kuultiin, ja toiveeni toteutettiin, kunnes siskoni kuoltua äkillisesti, syntyi jälleen polttava tarve kokea yhteys ja saada varmuus siitä, että hänellä on kuoleman jälkeen kaikki hyvin.

Johdatuksessa

Sain olla läsnä siskoni vierellä hänen kuolemansa hetkellä. Sillä siunaamalla, kun hänen sydämensä lakkasi lyömästä, koin vahvasti, kuinka hänen henkensä irtosi ruumiista ja tuntui täyttävän koko huoneen, jossa olimme. Ikkuna kolahti kovaa vasten karmia kuin voimakkaan tuulen johdosta, vaikka päivä oli täysin tyyni. Hätkähdin ääntä ja ajattelin sielun vapauteen juuri kehon vankilasta. Huoneessa vallitsi selittämätön rauha, väreily, jota en pysty sanoin kuvailemaan. Tyhjyyden tunnetta, jota olin pelännyt, ei tullutkaan, vaan tunsin siskon olevan edelleen kanssamme, jopa lähempänä kuin ennen, sydämessämme.

Hautajaisjärjestelynsä sujuivat kuin itsestään. Koin saavani suoraa johdatusta sekä neuvoja siitä, minne hän halusi tulla haudatuksi ja millä tavalla. Hautakiven hän ”ilmoitti” löytyvän Otaniemen rannasta kohdasta, jossa kaksi joutsenta kohtaavat, ja näin kävi. Hautajaisiin olin kirjoittanut puheen, mutta huomasinkin puhuvani täysin toisilla sanoilla, sisareni sanoilla. Hän kiitti elämästään ja saamastaan rakkaudesta sekä halusi läheisten muistavan hänet sellaisena kuin hän oli terveenä, voimissaan, ei sellaisena kuin hän oli sairauden riuduttamana ja kärsivänä. Hän halusi meidän iloitsevan siitä ajasta, jonka saimme elää yhdessä sen sijaan, että surisimme sitä, mikä ei koskaan koittanut. Hautajaispäivästä suoriuduin hänen rakkautensa voimalla ja onnistuin kannattelemaan muitakin. Jälkikäteen en muistanut päivästä juuri mitään, paitsi lohduttavan matkaajaa iäisyyteen saattelevan virren nro 30 ”Maa on niin kaunis…”.

Kuukausien kuluessa yhteytemme muuttui heikommaksi. Myöhemmin ymmärsin sen johtuneen omasta surustani. Surussa vellominen muodosti ikään kuin energeettisen verhon välillemme. Niinä hetkinä, kun mieleni oli kirkkaampi, tai kun todella tarvitsin vastauksia, tunsin saavani jälleen suoraa johdatusta. Tällaisia hetkiä oli esimerkiksi silloin, kun hoidin siskoni pientä lasta. Välillä kaipasin konkreettisia neuvoja, kun en tiennyt, mistä lapselle tärkeä lelu löytyy, ja silloin kuulin äänen kertovan tarkalleen, missä huoneesta ja kaapissa kyseinen pehmolelu on. Samalla, kun tunsin siskoni energian, hänen lapsensa saattoi tokaista ääneen ”Netta-täti, älä istu siihen sohvalle, äiti istuu siinä, istu tähän viereen”.

Siskoni kuolemaa seurannut vuosi oli pääosin surusta, arjesta ja ikävästä selviytymistä. Kiireessä ja ulkoisessa hälinässä sisäistä ääntä oli vaikea kuulla ja kaipasin suunnattomasti omaa aikaa ja rauhaa. Tämä järjestyi monien sattumien kautta kesällä, jolloin pääsin asumaan karmeliittaluostarin kappelin yhteydessä olleeseen ermita-erakkomajaan. Karmeliittaluostari sijaitsi saarella, jossa nunnien ja lampaiden lisäksi ei asunut juurikaan muita, ja toiveeni täydellisestä rauhasta toteutui. Tässä pyhässä paikassa hiljennyin ja pyysin ensimmäisen kerran tietoisesti yhteyttä siskooni kirjoittamalla. Jossain kaukana jyrisi ukkonen. Sähköt katkesivat yllättäen, sytytin kynttilän ja otin kynän käteeni. Aloin ajatella kysymyksiä, ja paperille alkoi kuin itsekseen muodostua sanoja, lauseita ja piirustuksia. Sain vastauksia, joita olin kipeästi kaivannut, sekä tunsin siskoni rakkauden ja läsnäolon jälleen. Kotiin palattuani löysin siskoni jäämistöstä hänen päiväkirjansa, ja avatessani kirjan, sen sisältä löytyi täsmälleen samanlaisia piirustuksia, jotka olivat saarella ilmestyneet paperilleni. Sain vahvistuksen, että kirjoittamani ja piirtämäni asiat olivat todella terveisiä siskoltani.

Ihminen tarvitsee ihmeitä muistaakseen, kuka ja mikä hän todellisuudessa on – henkiolento ihmiskehossa vain ihmisen kokemuksista ja tunteista oppimassa. Mikään tilanne ei ole niin toivoton kuin ihmismielessä se voi tuntua olevan.  Henkeä ei voi mikään haavoittaa, ainoastaan ihmisen psyyke tai mieli voi vaurioitua, mutta sekin on korjattavissa oikealla ymmärryksellä. Sielu on ajaton ja ikuinen. Rakkaus kantaa täältä tuonpuoleiseen ja tuonilmaisista tänne. Ihmeet ovat siunauksista suurimpia, ja ne auttavat jaksamaan ihmiselämään kuuluvia koettelemuksia, sekä asettamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiinsa. Elämää on ennen meitä, ja elämää on meidän jälkeemme. Jokainen lähtee täältä aikanaan, mutta kuolemassa ei ole mitään pelättävää. Kun ei pelkää kuolla, ei pelkää myöskään elää.

Yhteydessä ja ykseydessä

Hengenyhteyteen ja ykseyteen johtaa monta polkua. Omani on kulkenut mm. energioiden aistimisen opettelun, joogan, henkisten harjoitteiden, spiritualismin ja erilaisten healing-tekniikoiden kautta. Olennaista matkalla on ollut erottelukyky, itsetuntemuksen kehittäminen, maadoittava luontoyhteys sekä säännöllinen hiljentyminen vuodesta toiseen elämäntilanteeseen sopivan ja kohtuullisen ajan joka päivä. Kun yhteys omaan henkeen on vahva, on helpompaa aistia myös muita tasoja ja erottaa, mikä on omaa energiaa, mikä toiselle kuuluvaa.

Henkemme ei ole sidottu fyysiseen kehoon. Puhtaassa olemisen tilassa on mahdollisuus olla informaatiossa, olla kaikki mitä on. Tästä sain kokemuksia jo aikana, jolloin siskoni sairasti. Sain sekä etiäisiä tulevista tapahtumista, että poimin reaaliaikaista energiainformaatiota. Sillä hetkellä, kun siskoni sai epilepsiakohtauksen tai oli hengenvaarassa, tunsin omassa kehossani, että hänellä ei ole kaikki hyvin ja osasin lähteä paikalle auttamaan. Samankaltaista olen kokenut omien lasten kohdalla tilanteissa, joissa heillä on ollut jokin hätänä. Mieleeni on jäänyt mm. tapahtuma, jossa yksi lapsistani oli kerhossa sillä aikaa, kun itse olin muiden lasten kanssa kotona. Arkisia puuhasteluja tehdessäni mieleeni ilmestyi yhtäkkiä kuva, jossa lapseni tippuu portaita alas. Soitin välittömästi kerholle, josta kerrottin tyttäreni pudonneen juuri portaikossa, sekä annettiin mahdollisuus puhelimitse rauhoitella häntä. Sydänyhteys rakkaiden välillä on vahva muodostaen energiainformaation välityksen. Sydänyhteydessä on mahdollista tuntea, mitä toisen ihmisen energiakentässä tapahtuu, sekä minkälaisia ongelmia hänellä on.

Tietoisuuden evoluutio

Ihminen on syvimmältä olemukseltaan tietoisuus. Sama tietoisuus ilmenee meissä kaikissa, jokainen vain kokee sitä omasta perspektiivistään käsin. Olemme syntyneet maailmaan oppiaksemme asioita ja kasvaaksemme henkisesti. Oppiminen ja kehittyminen tapahtuvat yrittämättä, joskus nopeammin, joskus hitaammin. Kenenkään tie ei ole toista parempi. Jokainen kulkee juuri niiden kokemusten kautta, jotka auttavat häntä ymmärtämään omaa todellisuuttaan sekä itseään uudella tavalla ja jalostamaan opittua tietoa henkiseksi viisaudeksi. Matkalla tarvitsemme toisiamme ja erilaisia heijastuspintoja, joiden kautta uudelleentulkita maailmaa.

Henkinen kehittyminen on oikeastaan poisoppimista kaikista rajoittavista uskomuksistamme, erillisyyden harhakäsityksestä ja peloistamme sekä tarkoituksenmukaisuuden löytämistä elämästämme ja vastoinkäymisistämme. Kun katsomme haasteitamme rakkauden silmin, avaudumme niiden sisältämille oivalluksille. Lopun viimein kaikki ongelmat voivat näyttäytyä uudessa valossa, vain mielen keksintöinä, ajatuksen luomuksina ja jopa mahdollisuuksina. Kun tavoittaa sydämen rauhan tilan ja päästää irti hallinnan tarpeesta sekä tunne-energioihin samaistumisesta, ongelmien on mahdollista hävitä kuin itsestään. Aiemmin pelko on voinut ohjata kaikkia valintoja. Hengen johdatuksessa elämä saa kuitenkin uuden merkityksen. Samaistumisen kohteemme muttuu. Olemme sielu, jolla on keho, eikä päinvastoin. Henki tietää, että sillä ei ole koskaan mitään hätää, sillä mikään, mitä se kokee, ei voi sitä vahingoittaa. Kaikki pelot ovat olemassa vain uloimmilla kerroksilla, erillisyyden harhakäsitteessä, ja kasvun matkallamme kohti todellista ydinolemustamme riisumme näitä egon, mielen, tunteiden sekä fyysisen tason kerroksia. Kun kaikki määritelmät ovat lähteneet pois, jäljelle jää vain mahdollisuudet. Henkemme on vapaa.

Tietoisuuden evoluutiota tapahtuu meissä kaiken aikaa, ja sen lopputulemana voimme saavuttaa tilan, jossa olemme vapaita vääriin asioihin keskittymisestä ja alamme ymmärtää syytä olemassaoloomme sekä tehtäväämme ja paikkaamme tässä maailmassa. Meidät on kutsuttu etsimään ja löytämään rakkaus itsestämme ja muista ihmisistä, kukin tavallamme. Ja kun sen löydämme, voimme lisätä valoa sekä ymmärrystä yhdessä heidän kanssaan, jotka tukeaan ja rakkaudellista opastustaan säteillen kulkevat hengessä rinnallamme.

Arjen ihmeitä

Ihmisen on tehtävä myös oma osansa, pysähdyttävä kuuntelemaan sydäntään ja luotettava saamaansa ohjaukseen. Aina ihmeet eivät ilmaannu spontaanisti, vaan varta vasten pyytämällä tai hiljentymällä.

Tätä kirjoittaessani siskoni kuolemasta on kulunut 15 vuotta. Äitinsä aivan liian varhain menettänyt lapsi on kasvanut ajattelevaiseksi nuoreksi ja lentänyt pesästä koettamaan omien siipiensä kantavuutta. Lapselle kotia etsiessämme pyysimme johdatusta ja tunsimme äidin/sisaren rakkauden olevan kanssamme.

Koti löytyi ensiyrittämällä rauhoittavasta ja kauniista maalaismiljööstä.  Toisella puolella taloa virtasi joki, toisella kuohui koski, ja ikkunasta avautui rauhoittava lampimaisema. Siskoni hartain toive eläessään oli säästää kotia varten, joka sijaitsisi veden äärellä niin, että ensimmäisenä aamulla herätessään ja verhot avatessaan saisi nähdä voimauttavan vesimaiseman. Siskoni toive ei toteutunut hänen eläessään, mutta hänen lapsensa elämässä kyllä. Upeista vesistöistä, sateenkaaresta ja lämmön tunteesta sydämessä tiesimme tulleemme juuri oikeaan paikkaan. Lopullisen vahvistuksen saimme asunnon myyjän esiteltyä itsensä siskoni etunimellä, sekä kuultuamme joen toisella puolella olevan kivikirkon nimen, joka on sama kuin lapsen isän nimi.

Elämä on ihmeitä täynnä, kunhan vain avaamme silmämme ja korvamme huomioimaan pienimmätkin niistä, sekä uskallamme luottaa niiden tuomaan johdatukseen.